”Hopeanuolen synnyinsijoilla Akitan Higashinarusessa”
Tämä matkablogini ja kertomukseni on edennyt jo toiseen varsinaiseen osaansa. Edellinen osa on myös luettavissa täällä Hopeanuoli-yhdistyksen blogissa. Se jäi jännittävimpään kohtaansa, jossa olin juuri lähdössä Higashinaruseen, pieneen Akitan prefektuurin kylään, jossa Yoshihiro Takahashi on syntynyt ja asunut lapsuutensa. Toisin sanoen koko Ginga-saaga sai alkunsa juuri tästä kylästä ja nyt olin matkalla sinne. Jatketaan matkaa!
Higashinaruse on tunnettu vuoristaan, laskettelurinteistään ja patikointireiteistään. Kyseessä on alle 3000 ihmisen pieni kylä kauniin luonnon helmassa. Higashinaruse on tunnettu myös siellä olevasta isosta Hopeanuoli-seinämaalauksesta.
Olin saanut yhteyden Shokokai-nimiseen majataloon, joka lupasi majoittaa minut kahdeksi yöksi. Sovimme että majatalon väki noutaa minut lähimmältä rautatieasemalta. Pääsin luotijunalla大曲市 Ōmagari-shi kaupunkiin asti. Täällä selvisi heti, että Akitaan on nyt tultu, sillä aseman sisäpuolella oli heti vastassa puinen akita inu. Ōmagarista jatkoin paikallisjunalla matkaani十文字町 Jūmonji-machi asemalle. Siellä minua olivat vastassa majatalon nuori työntekijä Mizuka Amarime, joka osasi hieman englantia, ja hänen isoäitinsä, joka oli lupautunut autokuskiksi. En voinut olla erehtymästä tästä ”vastaanottokomiteasta”, kun tällä majatalon työntekijällä oli pieni hänen itsensä tekemä kyltti, jossa luki tervetuliaistoivotukset suomeksi ja japaniksi. Kyltissä oli myös leikattu kuva Weedistä. Lisäksi näytillä oli myös Shiroi Senshi Yamato -albumi.
Siinä noin 20 minuutin automatkalla majatalolle vaihdoimme tärkeimmät kuulumiset ja kertaukset, että miksi minä olin tullut niin kaukaa Suomesta tänne Japaniin asti. Yksistään siis Yoshihiro Takahashin luoman Hopeanuolen takia olin nyt täällä Higashinarusessa. Joskin olin toki useamman muunkin syyn takia halunnut päästä Japaniin jo pidemmän aikaa. He antoivat jo suoraan ymmärtää, että he olivat otettuja siitä, että joku niinkin kaukaa kuin Suomesta saapuu juuri heidän kotikyläänsä.
Lisäksi tässä vaiheessa on mainittava erikseen, että Takahashin lapsuudenystävä oli halukas tapaamaan minut illallisen merkeissä seuraavana päivänä, kun oli kuullut että Suomesta asti on tulossa vieraita.
Koska oli jo myöhä, niin majatalon isäntään tutustumisen ja iltapalan jälkeen menin suoraan nukkumaan, jotta jaksaisin aamulla aloittaa tärkeän päivän tällä Japanin matkallani. Yläkerran aulassa oli vielä iso kirjahyllyllinen mangoja ja Takahashin teoksia oli nostettu näytille pöydälle. Näytillä oli Shiroi Senshi Yamato (白い戦士ヤマト) ja Ginga no Inutachi (Shōnen to Inu). Viimeksi mainittu erilaisista koirien kohtaloista kertova tarina tullaan piakkoin julkaisemaan myös suomeksi.
Aamutoimien jälkeen alakertaan mennessäni ojensin majatalon väelle tuliaispaketin Suomesta. Antamani paketti sisälsi Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento-jäsenlehdet 1-3, suomalaisista koirista kertovaa juttua kuvineen ja Muumimukin. Se paketti oli yhteinen koko majatalolle. Lisäksi annoin tälle majatalon nuorelle työntekijälle yhdistyksen pinssin. Hän laittoi sen välittömästi esiliinaansa kiinni ja oli ikionnellinen. Tuhdin aamupalan jälkeen loimme aikataulun, jonka yhteydessä toden totta selvisi, että täällä Higashinarusessa olisi muutakin Hopeanuoleen liittyvää, kuin se seinämaalaus.
Lähdimme matkaan majatalon työntekijän ja hänen isovanhempiensa kanssa. Nyt joukkoon oli lyöttäytynyt isoisäkin, joka toimi autokuskina tällä kertaa.
Ajoimme suoraan Yururun-nimiseen kulttuurikeskukseen, jossa tämä Hopeanuoli-maalaus odotti. Siinä se oli! ISO yli 9 metriä leveä ja yli 3 metriä korkea Hopeanuoli-aiheinen seinämaalaus! Ei sellaista usko todeksi ennen kuin sellaisen näkee ”livenä”. Vieressä oli tekstiä Takahashista ja kuva hänestä sekä hänen koirasudestaan Hanakosta.
Tämän jälkeen suunnistimme paikalliseen kotiseutumuseoon, jonne oli koottu kaikkea paikallisen väestön historiaan kuuluvaa välineistöä ja tarinaa. Koska Hopeanuoli ja Takahashi kuuluu läheisesti kyseisen kylän historiaan oli siellä yhdessä kerroksessa iso lasivitriinillinen juttua edellä mainituista. Manga-tuotantoa, animea, alkuperäisiä maalauksia ja harvinaisia pehmoja, sekä WEED-Worldin mukana tullut iso koottava paperinen Weed-hahmo. Näiden näytteille asetettujen esineiden vieressä oli kaiutin, josta nappia painamalla sai kuulumaan selostusta Gingasta ja Takahashista – japaniksi tietenkin. Viereisessä vitriinissä esitettiin paikallisten metsästämistottumuksia. Olipahan siellä myös pieni karhu puun oksalla, sekä ihka oikea Murata-kiväärikin.
Kaikkien näiden siirtymisten välillä pysähdyimme aina välillä ihastelemaan Higashinarusen henkeäsalpaavan hienoja maisemia. Maisemat olivat juuri sellaisia, joita me olemme tottuneet näkemään Hopeanuoli-sarjassa tässä vuosien saatossa. Oli korkeita vuoria, koskematonta metsää ja alhaalla laaksoissa vuorten juurilla oli jokia.
Jatkoimme matkaa paikalliseen mangamuseoon, jossa oli runsain mitoin manga-fanille koettavaa ja nähtävää. Sinne oli koostettu eri mangakoiden esittelyitä teoksineen. Takahashista kertova osasto siellä oli niin ikään tarjolla.
Erityisesti Hopeanuoli-fanille pisti silmään eräs automaatti, josta sai ostaa haluamiaan kortteja. Yksi neljästä kortista oli Hopeanuoli-aiheinen. Otin siitä heti sellaisia muutaman mukaan matkaan.
Museon jälkeen päätimme mennä syömään paikalliseen ravintolaan. Paikan päällä selvisi, että paikan pääkokki, joka oli myös omistaja, tunsi Takahashin erittäin hyvin. Kuultuani tarinani, että olin Suomesta ja tullut juurikin tämän Hopeanuolen takia tänne kylään, katosi kokki hetkiseksi. Palattuaan hänellä oli iso plakaatti käsissään, jossa oli sama kuva kuin isossa seinämaalauksessa. Kun pyysin, että saisin ottaa siitä kuvan, niin selvisikin, että hän haluaisi antaa sen minulle. Olin tästä enemmän kuin otettu ja ajattelin, että enhän minä sitä voisi ottaa vastaan. Hän kuitenkin välttämättä halusi antaa sen minulle, joten nöyrimpien kiitoksien saattelemana otin sen sitten vastaan ja vastalahjaksi annoin hänelle Hopeanuoli-yhdistyksen pinssin. Hän laittoi sen välittömästi ylpeänä rintaansa.
Tiesin, että tämä iso kuva tulisi tuottamaan ongelmia sen suhteen, että miten saisin kuljetettua sen hyvin lentokoneella Suomeen. Ajattelin, että eiköhän siihen joku ratkaisu löydy sitten hieman lähempänä ajankohtaansa.
Tämän jälkeen menimme käymään yhdessä entisessä koulussa, joka nykyisin toimii alueen luontomuseona ja näyttelytilana. Sinne oli koottu erilaisia kasveja ja hyönteisiä näytille, sekä paljon valokuvia eläimistä sekä luonnosta ylipäätään. Tännekin oli päätynyt Higashinaruse & Weed -juliste.
Kävimme katsomassa Rinnehotelli Blancin läheisyydessä olevaa laskettelukeskusta.
Opastekyltissäkin oli kuvattuna tämä iso Hopeanuoli-seinämaalaus. Laskettelukausi oli jo tosin päättynyt, kun elettiin täällä pohjoisemmassakin Honsua jo kevään tuloa, eli lunta ei ollut enää kovin paljoa. Hopeanuolessa laskettelukin näyttelee taustalla tärkeää osaa, niin täältähän sekin inspiraatio oli haettu ja otettu.
Hotellin seinillä oli otteita Takahashin Hopeanuoli-mangoista. Hotellissa oli myös pieni lasivitriini, jossa oli Takahashin tuotantoa esillä – muun muassa näitä Suomessa erittäin arvokkaita pehmoleluja, sekä isoja että pieniä.
Syömisen jälkeen päätimme suunnistaa pienelle ”pit-stopille” takaisin majatalolle, sekä samalla viemään tämän äsken saamani lahjan majatalolle. Lisäksi matkalla oli puhetta, että täällä Higashinarusessa olisi paikka, jossa on Hopeanuoli T-paitoja myynnissä, joten päätimme käydä niitäkin katsomassa myöhemmin.
Majapaikkaan saavuttuamme selvisi, että tämä Takahashin lapsuudenystävä oli siellä käynyt jo pyörähtämässä. Tuomassa minulle kotiin viemisiksi kaksi isoa Weed & Higashinaruse -julistetta, sekä kaksi printtiä GB:sta ja Weedistä pahviin liimattuna.
Paikalle oli saapunut myös kolme henkilökuntaan kuuluvaa työntekijää tekemään päivän ruokia ja illallista. He rupesivat siinä pakkaamaan näitä saamiani lahjoja siististi ja pehmustein höystettynä.
Joimme siinä pöytien ääressä kahvia ja keskustelimme yleisesti siitä, että miten japanilaiset ja suomalaiset suhtautuvat Hopeanuolen fanittamiseen. Siinä naureskelivat hieman, että taidan olla enemmän Hopeanuoli-fani kuin he paikalliset siellä Higashinarusen kylässä, koska minulla oli päälläni Hopeanuoli-aiheinen huppari ja muutama Hopeanuoli-pinssi.
Kahvit juotuamme jatkoimme jälleen matkaa ja kylään tutustumista. Paljon oli kuvattavaa ja nähtävää toden totta.
Menimme paikkaan, jossa näitä Hopeanuoli T-paitoja oli saatavilla. Selvisi, että sehän olikin se sama paikka, jossa kävimme jo aikaisemmin, eli tämä kotiseutumuseo. Henkilökuntaa kutsuttiin paikalle ja he toivatkin tullessaan ison muovilaatikon, jossa oli reilusti kaikenlaisia alkuperäisiä Hopeanuoli-aiheisia fanituotteita. Loppujen lopuksi T-paitoja oli vain yksi jäljellä, mutta sen lisäksi oli myös täysi sarja lasinalusia ja kaksi erilaista kangasjulistetta. T-paita oli valkoinen ja siinä oli kuvattuna Gin, Smith ja Chuutora. Eipä siinä tullut valinnan vaikeutta, kun kaikki piti ostaa, kerta sinne asti olin mennyt. Pitihän sitä kotiin viemisiä ostaa. Paikalliset kehuivat koko settiä kalliiksi, mutta tietäisivätpä he mitä ne Suomessa maksavat, sillä siihen nähden ne olivat edullisia.
Siinä sitten piti vielä mennä toisellekin puolelle Higashinarusea ja lähdimme matkaan.
Pysähdyimme jälleen parissa kohtaa ihastelemaan luontoa ja alhaalla virtaavia jokia. Siellä keväisin ja kesäisin saattaa hyvinkin nähdä karhuja kalastamassa. Sieluni silmin pystyin hyvin kuvittelemaan, että karhuja, näitä Akakabuton sukulaisia, siellä voisi hyvinkin olla.
Ei mennyt kauaakaan kun olimme ylittämässä yhtä siltaa autolla, niin kettu-repolainenhan siinä kipitti sillalla vastaan ihan muina kettuina. Tai oikeastaan ”kitsune”, kuten paikalliset sanovat. Se jäi pitkäksi aikaa automme taakse katselemaan ja haistelemaan. Sain siinä hyvää videokuvaakin otettua ketusta. Siinä sitten puolin ja toisin opettelimme näitä eri eläinten nimiä eri kielillä. Kitsune on suomeksi kettu ja englanniksi fox. Tiesin, että he tulevat varmaan innostumaan, kun sanoin, että Okami, eli wolf, on suomeksi susi. Sitä he sitten innostuivat hokemaan, että susi on kuin heidän sushinsa, eli syötävää.
Emme päässeet erääseen kohteeseen jossa piti käydä. Tie oli vielä poikki talven jäljiltä. Muutama pienempi vuoristotie onkin talvisin useimmiten suljettuna. Ei auttanut kuin kääntyä ympäri.
Takaisin sillalle tullessa ei kettua enää näkynyt – oli luikkinut jo vuoristometsikköön.
Ajoimme myös tämän majatalon työntekijän vanhempien talon ohi ja hänen äitinsä olikin siellä pihalla.
Kyseisen kylän useammassa talossa oli koiria ja mitäs muita koiria siellä enimmäkseen olikaan, kuin akitoja ja shiboja.
Kävimme vielä katsastamassa alueen jolla Takahashi oli syntynyt ja elänyt, eli hänen vanhan asuintalonsa. Siellä oli siis tämä suuri sensei syntynyt.
Tässä vaiheessa katsoimme hyväksi mennä jo takaisin majatalolle ja odottamaan klo18:00 alkavaa illallista, jolloin tämän Takahashin lapsuudenystävän pitäisi tulla illastamaan kanssamme.
Siinä oli hyvin aikaa valmistautua illallista varten ja kerrata menneen päivän tapahtumat, sekä hieman jo suunnitella huomista aikataulua, kun minun pitäisi palata jo junalla Tokioon viimeisiksi reissuni päiviksi. Sopimus piti edelleen paikkansa, että he vievät minut takaisin rautatieasemalle.
Nuoren työntekijän isoisä saapui, mutta Takahashin lapsuudenystävää ei vielä näkynyt. Odottelimme nuoren työntekijän kanssa jo hieman innoissamme ja jännittyneinä tätä Takahashin ystävää, sillä olisihan se suuri kunnia tavata henkilö, joka tuntee Takahashin sangen hyvin. Myös majatalon isännän kaksi nuorta poikaa tulivat tässä vaiheessa alakertaan syömään omaa iltapalaansa.
Sanottakoon tässä vaiheessa, että tämä Takahashin ystävä oli myös nimeltään Takahashi! Eri etunimi heillä tosin on. Takahashi kun on yleinen sukunimi Japanissa – vähän niin kuin Virtanen on Suomessa.
Kello koitti viimein sen verran, että Takahashin ystävä saapui. Esittäydyimme kohteliaasti ja minä kiitin häntä nöyrimmin hänen minulle antamistaan lahjoista, ja minä annoin vuorostani hänelle vastalahjaksi samantyyppiset lahjat kuin mitä annoin majatalon väellekin. Hän oli erittäin tyytyväinen saamistaan lahjoista.
Illallispöytä oli katettu ja siihen istuuduimme, siis minä, Takahashin lapsuudenystävä, majatalon isäntä ja työntekijän isoisä.
Keskustelimme siitä, että minä olen tullut Suomesta, ja Takahashin ystävä oli oikein tulostanut Euroopan kartan, jossa oli tietysti Suomi mukana. Maantieteellistä asiaa siinä kertoilimme, kun minulla oli tulostettuna Suomen ja Japanin kartat. Kerroin että missä päin asun ja missä olen syntynyt, sekä millaisen reissun olen jo Japanissa reissannut ja että seuraavaksi palaan vielä Tokioon ennen koti-Suomeen lähtöä.
Siinä sitten söimme maittavaa iltapalaa ja pöydässä oli vähintään sen seitsemää eri sorttia kaikkia japanilaisia herkkuja, sekä tietysti Higashinarusen seudun herkkuja. Selvisi siinä illan mittaan myös se, että syömämme hirvi oli majatalon työntekijän isoisän itse kaatama, eli hän siis harrasti
metsästämistä. Eli toden totta nyt oltiin Takahashin tarinoiden todellisten esikuvien lähteillä!
Kun ilta alkoi olla hyvässä vauhdissa, niin Takahashin lapsuudenystävä kysyi, että sopiiko, että hän soittaa vaimonsa paikalle.
Kun selvisi, että olin vielä poikamies (tilanne nykyään muuttunut), niin koitettiin minut melkein jo naittaa tälle nuorelle työntekijälle. Isoisä oli siinä asialla ottaessaan tämän asian puheeksi, kun ihmisten i'istä tuli puhetta. Ei ollut tämä työntekijä aivan vielä valmis lähtemään Suomeen.
Tässä vaiheessa myös Takahashin ystävän vaimo oli tullut illanviettoon ja hänellekin kerroin nämä aiemmin illalla kerrotut tarinat tiivistetysti.
Takahashin ystävä oli pyytänyt näemmä vaimoaan tuomaan tämän yhden keräilyharvinaisuuden, joita on tehty vain se 100 kappaletta, eli tämän Takahashin uran 40-vuotisjuhlan kunniaksi tehdyn kuvalaatan / taulun, jossa on sama kuva kuin seinämaalauksessa. Olin ottamassa siitä valokuvaa ja kysyinkin, että saako siitä ottaa kuvaa, niin ystävä ja vaimo sanoivat melkein yhteen ääneen, että siitä ei saisi ottaa kuvaa. Ymmärsin siis, että ei saisi ottaa kuvaa, että on niin harvinainenkin. Sitten olinkin jälleen ällikällä lyöty. Takahashin lapsuudenystävä halusikin antaa tämän kuvalaatan minulle! Ei voi olla tosissaan – ajattelin! Mutta minulle hän sen halusi lahjoittaa, koska olin tullut niin pitkän matkan tänne asti. Olin otettu ja sanoin nöyrimmät kiitokset jälleen. Takahashin ystävä käski pitää kuvalaatasta hyvää huolta, sillä se on ollut hänen silmäteränsä. Ainoa vastaushan minulta oli, että luonani se pääsee kyllä varmaan ja hyvään kotiin.
Tämä Takahashin lapsuudenystävä jaksoi moneen kertaan vitsailla ja sanoa, että Takahashi on vielä pikkupoika, kun on häntä vuoden verran nuorempi - lapsi vielä.
Otimme siinä vielä parit valokuvat muistoksi, sillä pitihän tämä ilta saada ikuistettua.
Onneksi olin varautunut Japanin matkaani varten käyntikorteilla, sillä tunnetusti japanilaiset tykkäävät vaihtaa käyntikortteja. Takahashin ystäväkään ei tehnyt poikkeusta, sillä hän ojensi minulle käyntikorttinsa. Minäpä kaivoin omasta lompakostani oman käyntikorttini ja annoin sen hänelle.
Siinä sitten myös ammatistani tuli puhetta, että olen putkimies, eli Super Mario tavallaan.
Takahashin ystävä otti kopion yhdistyksen jäsenkortistani. Valuutoistakin tuli vielä puhetta. He halusivat nähdä euroja. Näytin heille 5 euron seteliä ja euron kolikkoa. He vertasivat euron kolikon ja yhden jenin painoa. Euron kolikko on huomattavasti painavampi kuin jenin kolikko. Annoin tämän yhden euron kolikon Takahashin ystävälle lahjaksi, että hän saa pitää sen. Siinä sitten naurattikin, että tämähän on yhtä lahjojen vaihtoa puolin ja toisin.
Saamieni tietojen mukaan ja heidän tietojensa mukaan olisin ollut ensimmäinen suomalainen Higashinarusessa. Ainakaan heidän tietoonsa ei ollut tullut, että olisi muita suomalaisia ollut.
Jälkiruuaksi oli hyvää kakkua ja kahvia. Jos nyt totta puhutaan, niin koko illallinen oli parhain ateriani Japanissa siihen mennessä ja melkeinpä suoraan sanottuna koko reissuni aikana. Hyvää ja täyttävää oli kerta kaikkiaan.
Iltaa olisi voinut jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta koska aamulla olisi jälleen aikainen herätys, jotta ehtisin Tokioon lähtevään shinkansseniin kera yhden junan vaihdon, niin oli jo aika mennä
nukkumaan. Takahashin ystävä vaimoineen ymmärsi asian ja he olivat jo itsekin sitä mieltä, että kotiin voisi jo mennä nukkumaan.
Seurasi mitä kohteliaimmat hyvän yön toivotukset kättelyineen. Kaikki siirtyivät näin ollen omille tahoilleen nukkumaan. Siirryin itse iltapesun jälkeen nukkumaan.
Mikä rikas päivä olikaan takana. Piti vielä suorittaa kaikkien videoiden ja valokuvien varmuuskopioinnit mukanani olleelle läppärille. Onneksi kaikki oli onnistunut niin hyvin kuin oli pitänytkin. Nyt oli ikimuistoinen ja tapahtumarikas päivä Higashinarusessa takanapäin. Kaikki nämä vuosikymmenet mitä olin haaveillut Japaniin pääsemisen suhteen oli nyt toteutunut ja olin saapunut Japaniin Hopeanuolen tarinan synnyinsijoille. Hyvillä mielin pystyin täten käymään nukkumaan.
Aamulla söin vielä tuhdin ja hyvän aamupalan ja sitten lähdin kohti lähintä rautatieasemaa kera työntekijän ja hänen isoäitinsä. ”Wellcome back again!” –kyltin jälkeen jäi Higashinaruse taakse.
Hyvästelimme pitkään ja lupasin, että palaisin vielä.
Kuljin paikallisjunalla Omagirin asemalle ja siitä Shinkanssenilla Tokioon viimeiseen hotelliin reissuni aikana. Tavallaan se mielessäni, että nyt pystyisin aloittamaan lomareissuni uudestaan Japanissa, kun ei tarvitsisi stressata miten ehtii junasta toiseen jne. Nyt oli aikaa keskittyä Tokion nähtävyyksien näkemiseen ja hankkia loput tuliaiset.
Näin päättyi yksi retkeni antoisa vaihe Japanissa! Reissuni yksi kohokohdista oli täten koettu ja muistoja kultaisia jäi kotiin viemisiksi runsain mitoin. Suosittelen ehdottomasti oman kokemukseni perusteella Higashinarusessa käyntiä jokaiselle Ginga-fanille.
Matkatrilogian kolmas ja päättävä osa on vielä tulossa. Se ilmestyy viikon päästä, ja vielä on runsaasti kerrottavaa Japanista Ginga-fanin näkökulmasta. Runsaasti on vielä koettavaa ja nähtävää Japanissa. Pysykää siis edelleen samalla kanavalla ja taajuudella! Viikon päästä jälleen nähdään! *”WUFF!”*
Aiheeseen liittyvät artikkelit:
Prologi "Ginga-turistina Japanissa"
Ginga-turistina Japanissa osa 1/3
